Virittäjä N:o 1-3, 1929.

Käsitteistä sana ja sane (vaihe).

Vuonna 1906 „yhtenäisyyden ja yhdenmukaisuuden aikaansaamiseksi kieliopin opetuksessa" asetetun komitean mietintöön, joka sitten lopullisesti valmistui vuonna 1915 (Komiteanmietintö 1915, n:o 6), sisältyy—niinkuin tunnettua—useita tärkeitä ja mielenkiintoisia kieliopillista esitystä koskevia herätteitä ja uudistusehdotuksia. (Onpa sitä tämän takia muutama vuosi käytetty yliopistollisena kurssikirjanakin.) Näistä ehdotuksista on kuitenkin melkoinen osa—jokunen ehkä syystäkin—jäänyt pelkäksi ehdotukseksi siitä huolimatta, että komitean mietinnön ilmestymisen jälkeen on tullut julkisuuteen sellaisiakin kielioppeja, joitten läheinen nojautuminen sanottuun mietintöön olisi ollut odotettavissa.

Eräät komitean tekemistä uudistuksista (esim.käsitteet virke,liittosana) näyttävät kuitenkin olleen sellaista ainesta, että ne ovat saaneet ainakin jonkinlaiset kansalaisoikeudet äidinkielen kieliopissa toisten taas jäätyä vallan tyyten käytäntöä vaille. Näitten äärimmäisyyksien välimuotona niin sanoakseni on se kieliopillisen käsitteistön täsmennys, jota kielioppikomitea suosittaa jakaessaan vanhan sana termin ja käsitteen kahtia: sanaksi~ ja saneeksi. En ole näet huomannut, että tämä käsitepari olisi joutunut mihinkään vuoden 1915 jälkeen ilmestyneistä äidinkielemme kieliopeista. Komitean puheenjohtajan, professori E. N. SETÄLÄn, suomen kieliopin uusimmistakin painoksista se uupuu, muista kieliopeista puhumattakaan. Mielenkiintoista on edelleen havaita, miten pian komitean sihteeri, toht.. RALF SAXÉN, jonka Modersmålet (Helsinki 1917) niminen teos on käsitetty ikäänkuin kielioppikomitean mietinnön valaisuksi ja sen toteuttamismahdollisuuksien todistimeksi, luopui nimenomaan vokabel (= sana) ja ord (= sane) käsitteistä. Modersmålet teoksesta ilmestyi näet kohta rinnakkaispainos, josta ne puuttuvat, ja kirjasessaan „Svensk språklära för skolans lägre klasser" (1. painos Helsingissä 1916), joka muuten noudattaa kielioppikomitean mietintöä jotenkin tarkasti, hän sanoo: (esipuheessa) „I en punkt har jag ansett mig böra göra en avvikelse från kommitténs förslag, i det jag ej konsekvent infört termen vokabel. Jag har nämligen av hänsyn till undervisningen i andra språk tillsvidare ej velat taga ut detta steg, men dock genom ett förklarande tillägg möjliggjort termens användning. Vid min undervisning har jag funnit den nyttig." Vaikkakin oppisanapari sana ~ sane siis on joutunut jotenkin kokonaan kieliopin ulkopuolelle, se on sen sijaan päässyt suomen kieltä koskevaan tieteelliseen kirjallisuuteen. Mm. kaikki Virittäjän lukijat tuntenevat sen tämän aikakauskirjan palstoilta. Näyttääpä näin ollen siltä, että käsitteitä sana ja sane pidetään tieteelliseen esitykseen varsin soveliaina ja tarpeellisina, kun niistä sen sijaan ei ole kielipedagogisessa työssä katsottu olevan sanottavaa etua (toht. Saxéninkin toisensuuntainen lausunto on tietääkseni yksinäinen).

Tässä yhteydessä huomautettakoon, ettei sanottu kuitenkaan vastaa komitean omaksumaa käsitystä näitten oppisanojen asemasta. Päinvastoinpa komitea (s. 86) nimenomaisesti tehostaa, „että näiden käsitteiden eroittaminen eri nimityksillä on tuottava opetukselle olennaisia etuja". — Mutta olipa miten oli, tilanne on joka tapauksessa sellainen, että näitä termejä käytetään tieteellisluonteisissa kirjoituksissa, mutta kieliopeissa ylimalkaan ei.

Aiheena komitean laatiman termiparin muodostamiseen oli kieliopillisen kouluterminologian (ja myös tieteellisen oppisanaston) sana sanan (komitean mielestä) eräällä tavalla moninainen merkitys, mikä oli sekä periaatteellisesti hylättävää että epäkäytännöllistä. Kaksinaisuus sisältyy seuraavaan (s. 82): „Toiselta puolen on 'sanoiksi' nimitetty puheen pienimpiä erillisiä merkityksellisiä osia . . . Toiselta puolen on taas 'sanalla' tarkoitettu muuta ja enempää, koska on tapa sanoa, että esim. hevonen, hevosen, hevosta j. n. e. ovat kaikki saman 'sanan' eri muotoja, mikä siis sisältää sen, että esim. 'sana' hevosella on 'sanan' hevonen adessiivi j. n. e. Edelleen sanotaan, että esim. nimitys Musta meri toiselta puolen sisältää kaksi 'sanaa', mutta että se toiselta puolen on erisnimi, joka siis kuuluu määrättyyn substantiivien aliluokkaan ja siis itsekin on 'sana'; tämän mukaan 'sana' Musta meri sisältää kaksi eri 'sanaa': musta ja meri."

Tämän epäjohdonmukaisuuden välttämiseksi komitea piti tarpeellisena uuden termin sepittämisen. Lopullisessa mietinnössä nimitetään „niitä pienimpiä erillisiä merkityksellisiä osia, joihin lauseen voi jaoittaa" saneiksi (mietinnön korrehtuurivaiheessa oli tämän käsitteen nimenä sana). Taas „kun puhumme 'sanasta' hevonen. niin me sillä emme tarkoita sanamuotoa eli sanetta hevonen, vaan kaikkia niitä saneita (hevosen, hevosta j. n. e.) yhteisesti, jotka merkitsevät —jonkin mahdollisen lisämerkityksen ohella — eläintä 'hevonen'; kaikkien eläintä 'hevonen' merkitsevien saneiden katsomme yhteisesti muodostavan 'sanan' hevonen, joka kuuluu substantiivien 'sanaluokkaan', ja olevan tämän 'sanan' eri muotoja." (S. 84.)

Paremmin kuin sane nimestä käy tämän uuden termin merkitys ja luonne ilmi siitä saneen nimityksestä, jota SETÄLÄ eräässä myöhemmässä esityksessään (Kielisukulaisuus ja rotu, Suomen suku I, s. 38) on käyttänyt. Siinä tavataan saneen tilalla oppisanana vepsäläisperäinen vaihe, joka lähdekielessään merkitsee sanaa. „Vaiheeksi siis nimitämme pienimmät erilliset ilmaukset, jotka esiintyvät puheessa".. Varmaankin on tämän sanan valitsemiseen ratkaisevasti vaikuttanut se seikka, että vaihe on entuudestaan jo tuttu suomessa, vieläpä sen suomalainen merkitys (muuttujan eräs erikseen oleva tila) tapaa tavoitellun merkityksen, taivutussarjan yksityisen tapauksen. Oikeastaanhan ei tämä vaihe näin olekaan mikään uusi sana suomessa (uusi se on vain kieliopillisena terminä). Miten entisessä merkityksessä SETÄLÄ sitä käyttää, ilmenee esim. seuraavasta Suomen suvun (I 38) virkkeestä: »Kaikkien niitten vaiheiden, joilla on eri kieliopillinen merkitys, mutta sama sanakirjallinen merkitys, sanotaan olevan saman sanan muotoja." Tästä sanan välillisestä määrittelystä selviää, että vaihe = sanan muoto ja siis (kun ymmärrämme sanan niinkuin komitea haluaa sen ymmärrettäväksi) sanan eräs vaihe.

Erityisiä etuja kielioppikomitea katsoi selostamastani käsitteiden erottelusta olevan kahdessa kohdin. Ensinnäkin „johto ja yhdistys tulee olemaan s a n a n- eli v o k a b e I i n muodostusoppia, jota vastoin taivutus on saneenmuodostusoppia. Jos puheenalaisia 'sana'~ja 'sane'~ käsitteitä ei eroiteta, tulee olemaan perin vaikea määritellä semmoisia käsitteitä kuin 'perussana' ja 'johdannainen' sekä myös eroittaa toisistaan johtoa ja taivutusta." Toiseksi tulevat edut esiin (s. 86), „kun ottaa huomioon, että sanan- eli vokabelinmuodostus ei tapahdu ainoastaan johdon ja yhdistyksen, vaan voi myös tapahtua syntaktisen liiton tietä. Jo aikaisemmin komitea on huomauttanut sitä ristiriitaa, joka nykyisen terminologian johdosta syntyy erinäisten pysyvien liittojen käsityksessä: toiselta puolen sanotaan, että esim. Musta meri, 'Tuhannen ja yksi yötä' (teoksen nimenä) ovat erisnimiä, s. o. määrätynlaisia substantiiveja, ei kukaan pronomini . . ., siis kaikkien näiden sanotaan olevan 'sanoja', mutta toiselta puolen taas katsotaan niiden kunkin sisältävän useampia kuin yhden 'sanan'. Tämä epäselvyys on tietenkin välttämätön, niin kauan kuin niitä käsitteitä, joita komitea esittää osoitettaviksi nimillä 'sana' . . . ja 'sane', merkitään samalla nimityksellä. Mutta jos nämä termit eroitetaan toisistaan, on mahdollista . . . käsittää 'sanaa' . . . niin, että määrättyihin sanaluokkiin kuuluvien sanojen joukossa saattaa olla sellaisiakin, joiden muodot eivät ole yksinäisiä saneita, vaan saneliittoja." Epäkohta ratkeaisi siis siten, että Musta meri on sana, mutta sen osat saneita.

Siirtyäkseni nyt puheenalaisen käsiteparin tarpeellisuuden ja oikeuden arvosteluun tulkoon mainituksi, että siinä kielioppikomitean mietinnön kritiikissä, jonka Suomen Kasvatusopillisen Yhdistyksen valitsemat asiantuntijat aikoinaan antoivat (painettu mainitun yhdistyksen Aikakauskirjaan 1915), on verraten kepeällä kädellä koko ehdotus viskattu tienoheen viittaamalla siihen, että onhan olemassa useita muitakin monimerkityksisiä sanoja. Tämän lisäksi mainitussa lausunnossa on muutakin arvostelua, mutta se kohdistuu komitean aiemmin käyttämiin termeihin nimi (= myöhemmän ehdotuksen sana) ja sana (= myöhemmän sane). Asiantuntijain muistutuksiin SETÄLÄ vastasi (Kieliopin määritelmistä, oppisanastosta ja järjestelmästä, sama aikakauskirja 1916) erittäin asiallisesti, mutta lisäämättä komitean perusteluihin mitään nimenomaisesti uutta ja kirjoitelmansa lopussa asian teoreettisen puolen suhteen viitaten komitean mietintöön sekä erääseen valmisteilla olleeseen tutkielmaansa. Mainitsemani äskeisten asiantuntijain vastaväite, että on monta muutakin .. joten jne., on muuten tietenkin paikkansapitämätön, ja SETÄLÄn huomautus, että samoinhan „meneteltiin neljättä vuosikymmentä sitten, kun monimerkityksisen ääni sanan rinnalle muodostettiin ja vastaansanomatta käytäntöön otettiin äänne, ja niin menettelee nyt komitea ehdottaessaan monimerkityksisen sana nimityksen rinnalle uuden termin sane", on tietysti sikäli täysin hyväksyttävissä, että tämäntapainen uudismuodoste ei itsessään ole vastustettava, vaan jopa päinvastoin. Asiantuntijain ja komitean puheenjohtajan väittely koski kuitenkin tältä puheenalaiselta kohdalta käsiteltävänämme olevan asian epäoleellisimpia puolia.

Oleellisempaa on, onko komitean eronteolla saavutettu mitään muuta kuin uusi kieliopillinen nimitys: sane (tai vaihe) sekä onko esitettyyn käsitteelliseen erontekoon ollut asiallista aihetta, ja myönteisessä tapauksessa, mitä seurauksia sen teosta on.

Uusi termi sane tai vaihe = entinen oppisana: sanan muoto, sanamuoto. Varsin selvästihän se on ilmaistu mm. äsken lainaamassani SETÄLÄn` lauseessa „Kaikkien niiden vaiheiden, joilla on eri kieliopillinen, mutta sama sanakirjallinen merkitys, sanotaan olevan saman sanan muotoja". Komitean mietinnössä s. 84 sanamuoto ja sane ovat eli sana välissään („emme tarkoita sanamuotoa eli sanetta hevonen"). Saman tapaisesti ilmenee vaiheen ja sanamuodon samuus esim. seuraavasta lausumasta (Suomen suku I 38): „Eräissä tapauksissa esiintyy määrätty sanakirjallinen merkitys vain yhdellä vaiheella (esim. jo, nyt, aina, vielä); silloin tämä vaihe on sanan ainoa muoto, ja tässä siis 'sana' ja 'vaihe'' käyvät yhteen.” Ts.: identtisyys on ilmeinen, koska kaikki ns. vaiheet ovat sanan muotoja ja toiselta puolen sanan kaikki ns. muodot ovat vaiheita. Uudistus näyttää siis tältä kulmalta katsoen vain termin vaihdokselta: sanan muoto > sane, vaihe.

Toisaalta on edelleen lähellä se ajatus, että komitean sanakin edustua vain terminologista muutosta, sikäli, että uusi sana termi on asettunut erään entisen tilalle. Onhan näet kieliopillisessa oppisanastossa entuudestaankin (vaikkakaan ei yhdenmukaisesti käytettynä) nimitys käsitteelle, jonka määrittely on esitetty mietinnössä s. 84 esimerkin avulla: "Kun puhumme 'sanasta' hevonen niin me sillä emme tarkoita sanamuotoa eli sanetta hevonen vaan kaikkia niitä saneita (hevosen, hevosta jne..) yhteisesti, jotka merkitsevät — jonkin mahdollisen lisämerkityksen ohella — eläintä 'hevonen' ”, nimittäin paradigma, muotosarja. A. NOREENkin, joka lähinnä lienee antanut sysäyksen komitean uudistukselle, käyttää termiä paradigma samassa merkityksessä kuin komitea termiä sana. Sanotun]aisesta luulosta komitea kuitenkin nimenomaisesti varoittaa. Mutta miten sen sitten on onnistunut erottaa sanansa paradigmasta, jolla tarkoitetaan „esim. hevonen substantiivin kaikkia taivutusmuotoja yhtenä kokonaisuutena" (s. 89)? Minun ymmärtääkseni on ero jäänyt näennäiseksi. Komitea huomauttaa, että „eihän taipumattomia sanoja (semmoisia kuin jo, nyt) joilta juuri paradigma puuttuu, voisi nimittää 'paradigmiksi' eikä sanaluokkien sijasta voisi puhua ’paradigmaluokista’ ”. Tähän on vastattava, että voihan komitea puhua s a n o i s t a jo, nyt jne., vaikka niiltä puuttuu se, mikä komitean sana käsitteelle on jokseenkin tyypillistä: monivaiheisuus, muotosaria. Miksei siis muotosarja (jota nimitystä Tietosanakirjakin käyttää paradigman suomalaisena vastineena) voi käsittää vain yhtä muotoa. Samassa yhteydessä (s. 90) mainittu „peloittavaksi" tarkoitettu esimerkki lainasanasta, joka siis, niin pian kuin sana = paradigma, äskeiseen tapaan argumentoiden olisi ristittävä lainaparadigmaksi ja jonka paradigma tietysti on kotoinen eikä lainattu, ei selvennä asiaa, koska lainasana termi komitean käyttämässä merkityksessä (s. 91) on kai juuri saman moitteen alainen. Myös lainasanasta voi näet väittää, ettei se muotosarjana jana ole lainautunut. Asia erikseen on, että komitea suorittaa rajankäynnin selvittämällä, ettei paradigmalla tarkoitetakaan muotosarjaa, vaan sillä (s. 90) „tarkoitetaan ja on tarkoitettava määrättyä m u o t o s y s t e e m i ä, joka on sovellettu joko yksinäiseen sanaan eli vokabeliin tai kokonaiseen sanaluokkaan." Merkitsen muistiin kuitenkin, että mikäli paradigma = muotosarja, se näyttää samalta käsitteeltä kuin komitean sana.¹

Minä olen näin tullut siihen, että saamani käsityksen mukaan sana käsite peittää käsitteen muotosarja ja sane käsitteen sanan muoto (tai taipumattomien sanojen ollessa kysymyksessä se on = muotosarjan ainoa muoto). Asiaa ei millään tavalla muuta se, että saneella sanotaan olevan paitsi kieliopillista merkitystä [Mietintö § 24: „Sane saattaa muotonsa kautta osoittaa sitä suhdetta, jossa sane lauseen jäsenenä on toiseen lauseen jäseneen, tai myös ilmaista jotakin lisämerkitystä (lukuun, aikaan y. m. s. nähden). Tätä saneen merkitystä sanotaan sen kieliopilliseksi eli taivutukselliseksi (fleksiiviseksi) merkitykseksi'' myös sanakirjallinen merkitys (l. c. „Se merkitys, jota saneet tämän lisäksi ilmaisevat, nimitetään niiden sanakirjalliseksi merkitykseksi"). „Sama sanakirjallinen merkitys on usein yhteinen useammille saneille, jotka eroavat toisistaan kieliopillisen merkityksensä puolesta. Tähän katsoen

______________________________
¹Selvittäessään sanan ja muotosarjan eroa komitea antaa myöskin sanalle uuden merkityksen. Muulla tavalla en ainakaan nyt voi ymmärtää lausetta (s. 90): „Sanasta puhuessamme panemme . . . pääpainon siihen ilmauksen osaan, joka on kaikille sanan muodoille yhteinen (vartaloainekseen) ja otamme huomioon vain näiden muotojen y h t e i s e n merkityksen.' ” Omasta puolestani olisin taipuvainen tulkitsemaan sen niin, että sana = vartalo, jolla esim. nomineista puhuttaessa on nominatiivin merkitys. (Tuo sanan eri muotojen y h t e i n e n, 'sanakirjallinen' merkitys, joka käsite eri tahoilla kummittelee, ei voi olla muuta kuin määrätyn suhdeaineksista mahdollisimman vapaan muodon, tässä tapauksessa siis nominatiivin merkitys.)
______________________________

sanotaan näiden olevan saman sanan eli vokabelin muotoja.” (§ 25.)
Sanottuhan koskee mutatis mutandis muotosarjaa ja muotosarjan muotojakin.

Nyt näyttää siltä, että komitean käsitejaoittelu todella olisi hyväksyttävä, sillä onhan toki sanan muotosarja ja muoto aina pidettävä erillään (lieneekö niitä edes koskaan toisiinsa sotkettukaan). Mutta kahdessa suhteessa olisi komitean ehdotuksen noudattamisesta epäedulliset seuraukset. Ensinnäkin: se sana, josta tavallisesti puhutaan, se menetettäisiin, koska komitean mukaan sana = muotosarja. Toiseksi komitean käsityksen mukaan saneet (esim. hevosessa, hevosta jne.) eivät olisi sanoja, joita ne kuitenkin eittämättä ovat.

Selostamallani tavalla menetellen komitea on joutunut — mikäli kormmentaarini ovat oikeat — omituiseen sana käsitteeseen, joka kieltämättä on „periaatteellisesti hylättävä ja joka tapauksessa erittäin epäkäytännöllinen." Epäkäytännöllinen se on sikäli, että on vanhastaan olemassa asianomaista käsitettä varten nimi: muotosarja, ja periaatteellisesti hylättävä paitsi jo mainitustakin syystä sikäli, että se käsite, jonka määrittelyn korjaamista komitea haluaa, ei tule määritellyksi. Ja muunmerkityksinen sana käsite kuin muotosarja on ehdottomasti tarpeellinen. Niin ikään on mahdotonta kieltää komitean saneilta sanan luonnetta.

Komitean lähtökohta on mielestäni sisältänyt erehdyksen. Niin kuin edellä olen kuvannut, on sitä oudostuttanut se tapa, joka tosiasiallisesti on olemassa, nimittäin että „toiselta puolen on 'sanoiksi' nimitetty puheen pienimpiä erillisiä merkityksellisiä osia" ja toiselta puolen jotain muutakin, „koska on tapa sanoa, että esim. hevonen hevosen, hevosta j. n, e. ovat kaikki saman 'sanan' eri muotoja". Ts. jotta olisi mahdollista puhua „saman sanan'; eri muodoista, on välttämätöntä, että „sana" käsite jo sisältää itseensä kaikki nämä mahdolliset
muodot, jolloin tullaan siihen, että sana = muotosarja. Mutta siinä, että sanotaan mainittuun tapaan, ei minun ymmärtääkseni ole mitään outoa eikä ristiriitaista.

Otan erään arkipäiväisen esimerkin asiaa valaisemaan. Edessämme on— oletetaan — erään kirveslajin yksilö, sanokaamme eräs piilukirves. Nyt voimme tätä piilukirvestämme muunnella sangen monella tavalla, se voidaan teroittaa niin että puolet terästä menee, varsi voidaan koristaa mitenkä paljon tahansa, sitä voidaan käyttää lihakirveenä (siis muuhun kuin piilukirveen varsinaiseen tarkoitukseen) jne., mutta siitä huolimatta se pysyy samana piilukirveenä. Tai toinen esimerkki: edessäni on eräs kirjoituspöytä. Minä voin nyt lyödä siitä jalan poikki, panna siihen jalan vaikkapa lisää, maalata sen uudelleen, päällystää sen veralla jne. Kaikesta huolimatta tämä kirjoituspöytä pysyy samana kirjoituspöytänä. Kummassakin tapauksessa—huomattakoon lisäksi erikseen — asianomaiset esineet pysyvät yhä edelleen esineinä, toinen piilukirveenä, toinen kirjoituspöytänä. Edelleen: luen kirjaa ja tapaan siitä eräästä paikasta erään miellyttävän uudissanan, sanokaamme varaumisen, jatkan lukemista, ja vastaani tulee sama sana varaumisia. (Sivumennen huomautan, että tässä esiintyy eräs ”sana" sanan käyttötapa, josta komitea ei mainitse mitään ja johon ei voitane parhaalla tahdollakaan sovittaa komitean „sana" käsitettä).

Jos nyt olen muuntanut jollakin tavalla tuota puheenalaista piilukirvestä (huomattava on, että muuntamisen raja on siinä, missä kirveen samuus loppuu), niin sen ohessa, että voin sanoa kirveen pysyneen samana, voin sanoa, että olen valmistanut tuosta kirveestä uuden muodon, joka tietenkin yhä edelleen on piilukirves, vieläpä sama piilukirves. Sama koskee kirjoituspöydän muokkailua. Edessäni olevasta kirjoituspöydästä voin määrätyillä tavoilla valmistaa toisia, jotka ovat äskeisen kirjoituspöytäni uusia muotoja, kuitenkin yhä edelleen sama kirjoituspöytä. Niin pian kuin tässä puuhassa on esiintynyt kaksi tai useampia vaiheita voin sanoa, että esiin tulleet muodot ovat saman piilukirveen, saman kirjoituspöydän eri muotoja ja vielä kerran sen toistaakseni edelleen piilukirveitä ja kirjoituspöytiä. Ne ovat tuon lähtökohdan, alkuperäisen piilukirveen ja kirjoituspöydän uusia muotoja.

Kielen sanoihin sovitettuna äskeinen olisi seuraavanlainen. Meillä on eräs kielen sana, sanokaamme orhi. Se sisältää aineksinaan: 1) erään eläimen käsitteen, 2) tavan, jolla se on annettu (eläin on nähtävä ikään kuin runouden silmälasien läpi) ja 3) symbolin, merkin. Tätä sanaa on nyt mahdollista kielisysteemin mukaan määrätyllä tavalla ja määrättyjä tarkoituksia varten muunnella (kaikilta noilta mainituilta seikoiltaan), ilman että mainittu sana menettää samuutensa. Niin pian kuin kaksi tai useampia vaiheita esiintyy, voimme sanoa, että ne ovat saman sanan, nimittäin lähtömuodon, perusmuodon eri muotoja ja tietenkin sanoja. Sopimuksesta riippuu, että tänä lähtömuotona, perusmuotona, pidetään nominien ollessa puheena nominatiiviksi nimitettyä muotoa eli sitä muotoa, jossa vähimmän esiintyy suhdeaineksia, verbien kohdalla taas infinitiiviä jne. Milloin tällaista perusmuotoa ei ole, ei—kuvaavaa kyllä—voida sanoa minkä sanan eri muodoista on kysymys (esim. verbi lienee) tai sitten perusmuoto on erikseen ja vartavasten valittava.

Toivoakseni tämä esimerkki on luonut valoa siihen, mitä tarkoitetaan saman sanan muodoilla, ja osoittanut, ettei siinä, mistä komitea on löytävinään ristiriitaa ja epäjohdonmukaisuutta, sitä ole.

Ne edut, jotka mietintö panee sana ja sane käsitteitten erottamisen tiliin, sortuvat itsestään. Tahtomatta niissä viipyä viittaan toisena mainitun edun kohdalla vain siihen, ettei liittosanan Musta meri jäseniltä Musta ja meri kukaan voi riistää sananluonteisuutta eikä siis ole mitään ristiriitaa siinä, että sanotaan erisnimen, siis sanan Musta meri sisältävän kaksi sanaa. Tietenkin on paikallaan, että Mustan meren tapaisia muodosteita varten on oppisana, ja semmoiseksi komitean liittosana erittäin hyvin sopii.—Toisena etuna komitea esitti, että uuden terminologian mukaan „johto- ja yhdistys tulee olemaan s a n a n- eli v o k a b e l i n muodostusoppia, jota vastoin taivutus on s a n e e n muodostusoppia", johto ja taivutus olisivat näin ollen helposti erotettavissa toisistaan, niinikään „perussana" ja „johdannainen". Tähän on huomautettava, että ei komiteankaan määrittely pitkälle auta; niinpä kaikkien adverbijohdannaisten asema jää sen määritelmien mukaan epäselväksi (onko siis esim. hyvästi sanan hyvä johdannainen vai taivutusmuoto, sillä tyydyttäähän se kummankin luokan vaatimukset ollessaan sekä sana että sane?). Komitea on itsekin ollut ymmällä siitä, kumpaan ryhmään vertailuasteiden muodostus on sijoitettava (onpa erinäisistä syistä menetelty lopulta toisin kuin mitä äskeinen periaate edellyttäisi). Ks. § 75 ja erikoisperusteluja ss. 109—111. Jo ennakolta on selvää, ettei johtoa ja taivutusta näin mutkattomalla säännöllä voikaan erottaa toisistaan, sillä johdon ja taivutuksen erohan ei ole jyrkkä. On rajatapauksia, joissa on ehdonvallan tai sopimuksen asia ratkaista, kumpaan ryhmään ne on luettava (esim. vuosittain voisi yhtä hyvin olla vuosi sanan taivutusmuoto kuin adverbijohdannainenkin). Selvästä johdannaisesta voidaan ylimalkaan puhua vasta sitten kun asianomaisista sanoista ei enää voi sanoa, että ne ovat sama sana. Siinä juuri on horjuntaa olemassa (kuten piilukirveenkin esimerkissä), miten pitkälle kielisysteemi sallii modifioinnin mennä, ennen kuin samuus häviää.

Tämän pitkäksi venyneen kritiikin lopuksi tahdon huomauttaa, että, jos komitea onkin niin sanoakseni vainunnut sana sanan väärinkäyttöä sieltä, missä sitä ei esiinny, niin on myönnettävä, että sana sanan käyttelyssä kaikesta huolimatta on puutteellisuutta ja epätarkkuutta (niin kielentutkimuksessa kuin jokapäiväisessä puheessakin) sikäli, että „sanalla" (joudun itsekin alisturnaan tähän väärinkäytökseen) tarkoitetaan kahta eri käsitettä. Toinen esiintyy esim. seuraavassa esimerkkilauseessa: Sana sisu on vaikea kääntää ruotsiksi ja toinen lauseessa: Tällä sanalla on monta merkitystä. Tässä on todellista ristiriitaa olemassa. Edellisessä esimerkkilauseessa tarkoitetaan sanalla sen äänteellistä asua sekä sisällystä yhdessä, jälkimmäisessä tapauksessa ainoastaan äänteellistä asua. Tämän asian käsitteleminen ei kuitenkaan
kuulu tämänkertaiseen tehtävääni.

Aarni Penttilä.